*

OlliBackstrom

Sodan yksityisyrittäjät

Palaan vielä David Parrottin kirjaan The Business of War: Military Enterprise and Military Revolution in Early Modern Europe (2012), kuten edellisessä blogissani lupasin. Taustaksi lienee syytä kertoa jotain teoksen kirjoittajasta. David Parrott työskentelee Oxfordin yliopistossa, missä hän tutkii ja opettaa varhaismodernin Euroopan historiaa. Historioitsijan kannuksensa Parrott on hankkinut tutkimalla uuden ajan sotilaallista vallankumousta, jonka teeman pohjalta hän on jo aiemmin kirjoittanut yhden laajemman monografin (Richelieu’s Army: War, Society and Government in France, 1624–42, 2001), yhden keskeisen esseen (’Strategy and Tactics in the Thirty Years’ War: The ’Military Revolution’’, Clifford J. Rogers, toim., The Military Revolution Debate: Readings on the Military Transformation of Early Modern Europe, 1995) sekä lukuisia muita aiheeseen liittyviä artikkeleita ja kirja-arvosteluita.

 

Aiemmissa kirjoituksissaan Parrott on keskittynyt kolmikymmenvuotisen sodan aikakauteen ja sodankäynnin hallinnollisiin ja operatiivisiin ulottuvuuksiin. Tässä uusimmassa kirjassaan Parrott laajentaa perspektiiviään käsittämään koko varhaismodernin ajanjakson (1500–1800), minkä lisäksi hän siirtää katseensa taistelukenttien ulkopuolelle ja siihen tapaan, jolla varhaismodernit valtiovallat ulkoistivat sodankäyntinsä yksityisille sotilasurakoitsijoille.

 

Parrottin keskeisin ja tärkein argumentti kuuluu, että julkisen vallan ja yksityisen rahoituksen välinen raja oli varhaismodernin Euroopan sodankäynnissä hiuksenhieno, oikeastaan jopa olematon. Kaikki uuden ajan valtiot turvautuivat sotilasurakointiin, ainoana vaihtelevana tekijänä oli vain sotilasurakoinnin mittakaava. Bourbonien Ranska, jossa 1500-luvun puolivälin uskonsotien seurauksena suhtauduttiin torjuvasti sotilaallisen päätäntävallan ja väkivallan monopolin delegoimiseen monarkian ulkopuolelle, sotilasurakointi pyrittiin yleensä rajoittamaan muonitukseen, linnoitustöihin ja laivanrakennukseen. Toisaalta taas Habsburgien Itävallassa keisari Ferdinand II ulkoisti koko sodankäyntinsä Friedlandin herttua Albrecht von Wallensteinille, joka paitsi värväsi ja aseisti joukkoja, niin myös johti niitä taistelussa keisarillisen ylipäällikön roolissa.

 

Tyypillisimmillään sotilasurakointi ilmeni sotajoukkojen värväämiseen käytettynä yksityisenä rahoituksena, sotilaiden muonittamisena ja varustamisena sekä kaapparitoimintana. Lähestulkoon kaikki kolmikymmenvuotisen sodan aikaiset rykmentit koottiin sotilasurakoitsijoina toimineiden everstien toimesta. Everstit olivat siis paitsi sotilaskomentajia niin myös managereita, jotka pyörittivät rykmenttejä omina liikeyrityksinään. Syynä sotilasurakoitsijoiden hallitsevaan asemaan värvääjinä oli käteinen raha, joka oli ainoa vaihdantaväline, jonka arpiset palkkasoturit hyväksyivät ennakkopalkakseen ja jota hyvän luottokelpoisuuden omaavilla sotilasurakoitsijoilla oli käytössään enemmän kuin alati vararikon partaalla horjuvilla varhaismoderneilla valtiovalloilla. Värväyksen lisäksi julkinen valta ulkoisti myös sotajoukkojen muonituksen ja varustamisen yksityisille alihankkijoille, jotka kykenivät omien yksityisten verkostojensa kautta hankkimaan, teettämään ja toimittamaan tarvittavat elintarpeet nopeammin ja tehokkaammin kuin yksikään kruunun palveluksessa toiminut virkamies. Kaikkein pisimmälle sotilasurakointi ylsi kaapparitoiminnassa, jossa kaikki toiminta aina laivan rakennuksesta varsinaiseen merirosvoukseen asti oli ulkoistettu yksityisille operaattoreille.

 

Suomalaiselle lukijalle saattaa olla yllättävää se, kuinka suuri rooli sotilasurakoinnilla oli Kustaa Aadolfin “kansallisessa” asevelvollisuusarmeijassa. Ruotsalais-suomalaisessa historiankirjoituksessa on perinteisesti painotettu sitä, että Kustaa Aadolfin armeija oli muista aikalaisista poiketen ruotujärjestelmään perustuva asevelvollisuusarmeija. Zachris Topeliuksen, Aarno Karimon ja Heikki Linnoven kansallisromanttisissa kertomuksissa esiintyykin kärjistettyä vastakkainasettelua kansallisvaltiolle lojaaleiden hakkapeliittojen ja oikukkaiden palkkasoturien välillä. Tällainen dialektiikka on kuitenkin harhaanjohtavaa, sillä ulkoistamisen asteessa Kustaa Aadolfin “ruotsalais-suomalaiselle kansallisarmeijalle” veti vertoja ainoastaan Wallensteinin aliurakoima keisarillinen armeija. Vuonna 1632, jolloin sinikeltaisen lipun alla taisteli toistasataatuhatta sotilasta, ruotsalais-suomalaisten ruotumiesten osuus armeijan koosta oli vain kymmenen prosentin luokkaa; kaikki loput sotilaat oli värvätty Saksan ja Britannian palkkasoturimarkkinoilta yksityisten sotilasurakoitsijoiden kautta. Sotilasurakointi kolmen kruunun palveluksessa olikin hyvin kannattavaa puuhaa. Bernhard von Sachsen-Weimar värväsi kymmeniä tuhansia sotilaita Ruotsin palvelukseen, mistä hyvästä Axel Oxenstierna läänitti hänelle Frankenin provinssin omaksi herttuakunnakseen. Hans Königsmarckin ja Carl Gustaf Wrangelin kaltaiset menestyksekkäät sotilasurakoitsijat onnistuivat haalimaan itselleen suuria omaisuuksia kontribuutioista ja ryöstösaaliista, minkä lisäksi kruunu kuittasi osan veloistaan myöntämällä heille titteleitä ja läänityksiä. Mikäpä olisikaan loisteliaampi todiste ruotsalaisen sotilasurakoinnin menestyksekkyydestä kuin Wrangelin rakennuttama Skoklosterin huikea barokkipalatsi Upsalan ulkopuolella?

 

Parrottin kirja on voittopuolisesti raikasta ja tarpeellista revisionismia; jotain kritisoinnin aihetta siitä siltikin löytyy. Kirjan keskimmäinen kappale, jossa Parrott arvuuttelee sotilasurakoinnin merkitystä sodankäynnin operatiivisella tasolla, ei aivan täysin vakuuttanut minua. Parrottilla on suuri halu todistaa, että sotilasurakointi heijastui myös kolmikymmenvuotisen sodan taistelukentille. Sodan jälkimmäisellä puoliskolla, vuosien 1635 ja 1648 välillä, Saksan sotakenttiä eivät enää dominoineet satojentuhansien miehien vahvuiset massa-armeijat, vaan sodankäynnin mittakaava supistui korkeintaan 20 000 miehen vahvuisten, pääasiassa ratsuväestä koostuneiden sotajoukkojen harjoittamaksi liikkuvaksi sodaksi. Parrottin mukaan muutoksessa oli kyse siitä, että juuri tämän mittakaavan sodankäynti oli sotilasurakoitsijoina toimineiden sotapäälliköiden etujen kannalta kaikkein optimaalisinta. Itse en kuitenkaan rohkenisi selittää verrattain lyhytaikaista ilmiötä millään sotilasurakoinnin kaltaisella longue durée -ilmiöllä. Mielestäni Parrott ohittaa turhankin vaivattomasti “tapahtumien historian” eli ajanjakson ailahtelevaisen politiikan, aivan erityisesti Westfalenissa alkaneiden rauhanneuvotteluiden vaikutuksen taistelukenttien tapahtumiin. Nopealiikkeisellä sodalla tavoiteltiin valttikortteja diplomaattisten pelipöytien äärelle, joten ajanjakson operatiivinen toiminta palveli enemmänkin poliittisten päätöksentekijöiden tahtoa kuin sotajoukkoja johtaneiden sotilasurakoitsijoiden etuja.

 

Toinen ongelma on Parrottin epäjohdonmukainen tapa käyttää Carl von Clausewitzilta ja Hans Delbrückiltä periytynyttä oppia sodan dialektiikasta. Sodan dialektiikka kiteytyy oppiin sodankäynnin kahdesta “navasta”, tuhoamis- ja kulutussodasta. Nämä kaksi napaa edustavat vastakkaisia tavoitteita sodassa, joten liike pois yhdestä on liikettä kohti toista. Parrott kuitenkin esittää edellä mainitun, vuosien 1635–1648 välisen operatiivisen sodankäynnin liikkuneen poispäin sekä tuhoamis- että kulutussodasta. Parrottin argumentointi on hämmentävää, sillä hän viittaa jatkuvasti tuhoamis- ja kulutussotaan vakiintuneina käsitteinä eikä esitä mitään vaihtoehtoista mallia clausewitzlaisen koulukunnan dialektiikalle.

 

Muutamista kauneusvirheistä huolimatta The Business of War on vahvasti argumentoitu ja tärkeä sotahistoriallinen revisio, jonka soisi saavan huomiota myös suomalaisten sotahistorioitsijoiden parissa. Erityisen tärkeää olisi huomioida, ettei sodassa ja sodankäynnissä ole mitään synnynnäistä kansallisvaltiollista ulottuvuutta, vaan että moderni sodankäynti on seurausta julkisen ja yksityisen vallan välisestä rajankäynnistä, jossa kenelläkään yhdellä osapuolella ei alun perin ole ollut hallussaan väkivallan monopolia.

 

Olisinkin valmis esittämään sotilasurakoinnin värittämää varhaismodernia aikakautta nykyajalle hyödyllisempänä sotahistoriallisena analogiana kuin vaikkapa 1900-luvun maailmansotia. Olemme parhaillaan todistamassa valtiollisen väkivaltamonopolin murenemista ja endeemisen sodankäynnin leviämistä, mitkä ilmiöt näyttäisivät palauttavan meitä aikaan ennen Westfalenin rauhaa ja modernia valtiojärjestelmää. Paluusta hobbesilaiseen maailmanjärjestykseen todistaa omalta osaltaan sotilasurakointi, joka on jälleen palannut keskeiseksi osaksi sodankäyntiä. Yhdysvallat ja sen liittolaiset ulkoistavat yhä kasvavissa määrin sodankäyntiä tukevia toimintoja yksityisille urakoitsijoille, vaikkapa McDonaldsin, Pizza Hutin ja KFC:n kaltaisille pikaruokaketjuille, jotka ruokkivat amerikkalaisia sotilaita näiden tukikohdissa Irakissa ja Afganistanissa. Selkeimmin valtiollisen väkivaltamonopolin mureneminen näkyy perinteisten sotilaallisten tehtävien, kuten henkivartioinnin ja saattuekuljetusten turvaamisen ulkoistamisessa Blackwaterin, Aegiksen ja DynCorpin kaltaisille yksityisille turvallisuusalan operaattoreille. Irakin ja Afganistanin sotien myötä aseistetut palkkasoturit ja heidän värväystoiminnastaan vastaavat sotilasurakoitsijat ovat tehneet näyttävän paluun sodan näyttämölle. Sodasta on jälleen kerran tullut kannattavaa liiketoimintaa, joka houkuttelee pariinsa yksityisiä sotilasurakoitsijoita, oman aikamme uusia wallensteineja.

 

Julkaistu 29.11.2017 blogissa http://skeptinenalkemisti.blogspot.fi/2017/11/sodan-yksityisyrittajat.html

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

2Suosittele

2 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

Tämän blogin suosituimmat

Kirjoittajan suosituimmat Puheenvuoro-palvelussa

Mainos

Netin kootut tarjoukset ja alennukset