OlliBackstrom

Marttyyreita ja murhamiehiä

Stuart Carrollin kirja Martyrs and Murderers (2009) käsittelee eurooppalaisen historian tärkeätä aihetta, Guisen ruhtinassukua. Carrollin tarkoituksena on ollut tehdä maltillisesti revisionistista tulkintaa Ranskan historian pahamaineisimmasta suvusta, mutta silti ilman mitään uhoamista ”myyttien murtamisesta”. Kirjan aihepiiri on mitä kiistanalaisin ja ranskalaisten parissa yhäkin ristiriitaisia tunteita aiheuttava. Guisejen sekaantuminen Wassyn ja Pärttylin yön joukkomurhiin vuosina 1562 ja 1572 ovat langettaneet pysyvän varjon suvun päälle; toisaalta suvun kolmen johtavan jäsenen, herttua François’n sekä hänen poikiensa herttua Henrin ja kardinaali Louisin murhat vuosina 1563 ja 1588 ovat kruunanneet Guiset myös marttyyrien sädekehällä. Carrollin kirja valottaa näitä myyttejä uudella tavalla ja tuo esille nyansseja ja vivahteita Guisen suvun suuressa legendassa.

 

Jo pelkkä Guisen nimi on harhaanjohtava: Guisen ensimmäinen herttua oli Lothringenin herttua René II:n toiseksi vanhin poika Claude (1496–1550), jonka hänen isänsä lähetti Ranskaan perimään Lothringenin suvun siellä sijaitsevat perintömaat. Eräs näistä perintömaista oli Guisen kreivikunta. Saavuttuaan Pariisiin vuonna 1509 vain yhdeksänvuotias Claude otti itselleen ranskalaisen tittelin Guisen kreivi. Mitään Guisen sukua ei siis varsinaisesti ollut olemassakaan, vaan Guiseiksi itseään kutsuvat ruhtinaat olivat todellisuudessa Lothringeneita. Guiset eivät koskaan edes yrittäneet peitellä juuriaan, päinvastoin. Guisen vaakunaa koristivat samat kolme lentävää kotkaa kuin Lothringeninkin tunnusta, minkä lisäksi siitä löytyi vielä Lothringenin ikoninen ristitunnus. Pariisin hovissa Guiset eivät suinkaan peitelleet sitäkään tosiasiaa, että toisin kuin kapetingeista polveutunut Valois’n kuningashuone, Guisejen suonissa virtasi itsensä Kaarle Suuren verta. Jumalallista lisäloistoa Guisejen ympärille loi se seikka, että Lothringenit olivat perineet Anjoun kuningassuvulta Jerusalemin kuninkaan tittelin. Myös pelkkä ulkonäkö erotti Guiset Ranskan muista suursuvuista: toisin kuin lyhyenlännät, tummahipiäiset ja kömpelöt Valois’t ja Bourbonit, saksalaissukuiset Guiset olivat pitkiä, vaaleita ja kauniita katsella. Guiset eivät koskaan ajautuneet kauas lothringenilaisesta alkukodistaan: vaikka Guisen herttuakunta sijaitsi pohjoisessa lähellä Flanderin vastaista rajaa, suvun todellinen pääkallopaikka, Joinvillen ruhtinaskunta, oli aivan Lothringenin herttuakunnan keisarillisten ja ranskalaisten läänitysten kainalossa.

 

Guisen suvun merkittävimmät suurmiehet olivat Clauden pojat herttua François ja Lorrainen (kuten Lothringenia nimitetään ranskaksi) kardinaali Charles. Isänsä esimerkkiä noudattaen François ja Charles jatkoivat Guisen suvun hitsaamista yhteen tiiviiksi klaaniksi. Suvun pääoman suojelemiseksi Guiset karttoivat naispuolisten jäsenten naittamista, sillä naimakauppojen yhteydessä morsiamen suku joutui maksamaan myötäjäisiä, mikä 1500-luvun Ranskassa saattoi tarkoittaa päätähuimaavia summia rahaa. Sen sijaan Guiset pyrkivät mahdollisuuksien mukaan saattelemaan naispuoliset sukulaiset luostarilaitoksen siipien suojiin. Kirkko tarjosi ratkaisun myös uuden ajan Euroopan aatelissukuja vaivanneelle ”nuorempien poikien ongelmalle.” Sen sijaan, että Guiset olisivat lohkoneet läänityksistään palasia tyydyttääkseen nuorempien miespuolisten perillisten maanälkää, ohjasivat he nuorempia poikia kirkolliselle uralle. Hengenmiehinä suvun nuoremmat vesat hallinnoivat kirkollisia läänityksiä ja ohjailivat niiltä kerättäviä tuloja Guise–klaanin kollektiivisen edun mukaisesti. Jos rahaa tuli monilta maallisilta ja kirkollisilta läänityksiltä, kului sitä myös kiivaasti. Pysyttäytyminen aristokraattisen hierarkian ylimmällä puolalla vaati näyttävää elintasoa ja vapaamielistä kulutusta, minkä lisäksi Guisejen varoja nielivät Ranskan ulkoisia ja sisäisiä vihollisia vastaan käydyt sodat, joissa sodankäyntiä monopolisoivien aatelissukujen oletettiin itse kantavan suuren osan sodankäynnin kuluista.

 

Guisejen sekaantuminen Pärttylin yön hurmeisiin tapahtumiin on tosiasia, jota Carroll ei edes yritä kiistää. Tapahtumassa oli silti nyansseja, joita ei olisi syytä unohtaa. Ensinnäkin poliittisista murhista oli tullut osa ranskalaisen uskonkamppailun arkipäivää viimeistään sen jälkeen, kun protestanttiset pyssymiehet surmasivat herttua François’n vuonna 1563. Guiseilla oli syytä kantaa kaunaa protestanttien johtajina esiintyville amiraali Colignylle ja hänen veljelleen, mutta he eivät silti toimineet minään Pärttylin yön pääarkkitehteina. Päätös protestanttisen johdon eliminoimisesta tehtiin Valois’n kuningashuoneen sisällä, ja sen takana oli pelko Ranskan ajautumisesta osaksi Alankomaiden kapinaa sen jälkeen, kun Coligny oli luvannut Ranskan protestanttien sotilaallisen tuen itsemääräämisoikeutensa ja uskonvapauksiensa puolesta kamppaileville alankomaalaisille. Guiset olisivat mieluiten pidättäytyneet vain protestanttien poliittisen johdon eliminoinnissa; teurastus lähti kuitenkin hanskasta, kun yleistä järjestyksenpitoa varten kootut pariisilaismiliisit ryhtyivät perustamaan omia kuolemanpartioitaan. Pahimpana hurmanhenkenä esiintyi kuningas Kaarle IX:n veli, Anjoun herttua ja tuleva kuningas Henrik III, joka näki Pärttylin yön tapahtumat toismaailmallisena ihmeenä ja Jumalan tahdon ilmentymänä.

 

Kaikkein tiiviimmin Guiset yhdistetään Pärttylin yön jälkilöylyissä synnytettyyn katoliseen liigaan. Uskonnosta voimansa ammentanut katolinen liiga oli vallankumouksellinen liike, jolle Carroll löytää myöhemmän analogian vuoden 1979 Iranista. Liigalaiset haaveilivat myyttisestä menneisyydestä, jolloin ensimmäiset frankkikuninkaat olivat taanneet säädyille niiden vapaudet ja erioikeudet. Kuninkaan tehtäväksi jäi suojella katolista puhdasoppisuutta ja säätyjen vapauksia valtiopäivien (états généraux) ohjauksessa. Toisin sanoen he havittelivat jonkinlaista perustuslaillista teokratiaa, kenties jopa vaalikuninkuutta, jossa kruunu ei olisi periytynyt vaan sen kantaja olisi valittu valtiopäivien vaaleilla. Liigalaisten poliittinen visio ei kuitenkaan ollut ikiaikainen vaan uusi: se oli lainattu liigalaisten protestanttisilta vastustajilta, jotka olivat esittäneet suvereenin vallan jakamista kuninkaan ja kansan kesken. Liigalaisten vastavoimana oli uusi kuningas Henrik III, joka ajoi kuninkaanvallan kasvattamista ja siihen liittyvää, monarkin oman valtamonopolin kannalta hyvin pragmaattista protestantismin sietämistä.

 

Katolisen liigan johtohahmoksi nousi Guisen herttua Henri, joka oli joutunut todistamaan sukunsa etääntymistä kuninkaallisesta hovista ja vallankäytön ytimestä. Herttua François’n aikana Guiset olivat joutuneet taistelemaan paikastaan hovin sisäisessä hierarkiassa Montmorencyn mahtavaa ruhtinasta vastaan; Henrin herttuakautena Montmorencyn tilalle kuninkaan ja Guisejen väliin oli ilmaantunut kokonainen lauma kuninkaallisia suosikkeja, joita nimitettiin heidän elostelevaisen ja impulsiivisen käytöksensä vuoksi mignoneiksi. Guisejen kannalta katolinen liiga näyttäytyi oivalta välineeltä palauttaa heidän sukunsa takaisin kuninkaan lähipiiriin ja hovihierarkian ylimmälle puolalle. Guisejen johtajuus katolisessa oppositiossa on perinteisesti nähty todisteena heidän pyrkimyksestään nousta itse kuninkaalliselle valtaistuimelle. Carroll kuitenkin torjuu tämän näkemyksen; hänen mukaansa Guiset eivät halunneet hallita kuninkaina vaan kuninkaiden nimissä. Uudet poliittiset teoriat jaetusta suvereenista vallasta ja tyrannimaisen monarkin syrjäyttämisen (ja jopa murhaamisen) oikeutuksesta olivat patavanhoillisille Guiseille jo liian vallankumouksellisia.

 

Protestanttien ja katolilaisten välistä uskonsotaa seurasi katolinen sisällissota liigan ja monarkian välillä. Kuninkaan ja katolisen liigan välinen kamppailu kulminoitui toukokuussa 1588. Tuolloin itseään Kuudeksitoista nimittänyt liigan hallituselin täytti Pariisin kadut omilla asejoukkioillaan, jotka löivät hajalle kuninkaalle uskolliset sveitsiläiskaartit ja piirittivät Louvren kuninkaanlinnan. Tapaus oli kuninkaan kannalta äärimmäisen nöyryyttävä: Henrik III oli joutunut anelemaan Guisen herttualta, että tämä käyttäisi vaikutusvaltaansa liigalaisten parissa ja hillitsisi niskan päälle päässeitä kapinallisia. Lopulta kuninkaalle selvisi, että Guise oli itse mukana liigalaisten masinoimassa kansannousussa ja oli jo kerskaillut saavuttaneensa kuninkaasta sellaisen voiton, ”että se muistettaisiin ikuisesti.” Kuninkaalle ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin paeta omasta pääkaupungistaan.

 

Henrik III ja Guisen herttua tekivät väkinäisen sovun syksyllä 1588, jolloin Navarran kuningas Henrikin johtamien protestanttikapinallisten sotilaallinen menestys pakotti liigalaiset ja monarkin etsimään yhteistä säveltä. Tuolloin agendalla olivat päällimmäisenä Blois’hin koolle kutsutut valtiopäivät, joiden tarkoituksena oli setviä valtakunnan katastrofaalisen huonoa taloustilannetta – valtionvelka oli noussut 101 miljoonasta livrestä vuonna 1576 133 miljoonaan vuonna 1588, ja kruunu joutui käyttämään jopa kolmanneksen tuloistaan massiivisen velan korkoihin ja lyhennyksiin. Pariisia hallinneen Kuudentoista hallituksen dominoimat valtiopäivät ajoivat läpi päätöksen, ettei kruunua voitaisi luovuttaa kerettiläiselle, mikä tarkoitti Henrik III:n itsensä valitsemaa kruununperillistä, lankoaan Navarran kuningas Henrikiä. Tällainen laki horjutti ranskalaisen monarkian perustuksia, sillä se kyseenalaisti muinaisen Lex Salican, joka varmisti vanhimman miespuolisen perillisen kruununperimyksen. Liigan tukijalka valtiopäivillä, porvariston muodostama kolmas sääty, puolestaan torjui uudet verot ja näki murheellisen finanssitilanteen oireena kruunun epäpätevästä ja epärehellisestä taloudenpidosta. Lääkkeeksi talouskriisiin kolmas sääty ehdotti erillistä oikeuskamaria, joka valvoisi kruunun talousasioita. Henrik III ymmärsi, että hänen kuninkaallista valta-asemaansa uhkasi perustuslaillinen vallankumous. Ainoalta ulospääsykeinolta perustuslaillisesta umpikujasta näyttäytyi kuninkaallinen vastavallankumous, mikä puolestaan tarkoitti Guisen herttuan raivaamista pois tieltä. Joulukuun 23. päivä kuningas kutsui Guisen herttuan audienssiin kuninkaan omaan huoneistoon Blois’n linnassa, ainoaan paikkaan, jonne herttua ei voinut tulla aseistettuna tai henkivartijoittensa saattamana. Astuttuaan sisälle kuninkaan makuuhuoneeseen Guise joutui kuninkaan miesten piirittämäksi. Hänet surmattiin lukuisilla tikarinpistoilla, minkä jälkeen hänen ruumiinsa poltettiin tuhkaksi alakerran salissa. Muutamaa päivää myöhemmin Guisen kardinaali Louis jakoi veljensä synkän kohtalon.

 

Sivujuonteena Guisen suvun legendassa kulkee Skotlannin kuningatar Maria Stuartin kohtalo. Maria Stuart oli herttua François’n ja kardinaali Charlesin sisarentytär. Skotlannin lapsikuningatar Maria Stuartin avioliitto Ranskan kruununprinssi Fransin kanssa oli Guisejen lempiprojekti, jonka tyssääminen nuoren kuningas Frans II:n kuolemaan vuonna 1560 oli herttualle ja hänen veljelleen suuri takaisku. 1580-luvulla alussa Guiset puuhailivat englantilaisten ja skotlantilaisten emigranttien kanssa Britannian valtausta ja Maria Stuartin korottamista Englannin valtaistuimelle. Hankkeen myötä Guiset liittoutuivat entisten perivihollistensa Habsburgien kanssa. Ranskan ajautuessa syvemmälle sisäisten ristiriitojen kurimukseen vastuu mahtipontisesta invaasiohankkeesta siirtyi yksin Espanjan Habsburgeille, jotka lähettivät epäonnisen armadansa matkaan elokuussa 1588. Tuolloin Maria Stuart oli jo menettänyt kruununsa ja päänsä, ja Guisejenkin tiimalasista oli hiekka käymässä vähiin.

 

Carroll kirjoittaa häpeämättömästi poliittista ja diplomaattista historiaa ruhtinaiden, piispojen ja kuninkaiden perspektiivistä. Toisin kuin Suomessa, missä poliittinen historia käsitetään vain ja ainoastaan itsenäisen Suomen poliittisena historiana, anglosaksisessa maailmassa se ulotetaan yhäkin koskemaan vanhempia aikoja ja vieraita maita. Carroll ei myöskään noudata sitä Suomessa vakiintunutta maan tapaa, että uuden ajan ja keskiajan historiankirjoituksen tulee aina sisältää jokin tietty kiintiö ”tavallisen kansan” ja ”arkielämän” historiaa. Suomessa arkihistorian perään mankuvat vulgäärimarxilaiset eivät osaa hyväksyä ajatusta siitä, että tutkijalla olisi vapaus valita itse aihepiirinsä ja tutkimuksellinen lähestymistapansa. Britanniassa ei onneksi ole vielä lähdetty tällaiselle historiantutkimuksen sääntelyn tielle. Carroll osoittaa hyvin, kuinka poliittinen ja diplomaattinen historia kykenee yhäkin luomaan uutta ymmärrystä yhteisestä eurooppalaisesta historiastamme.

 

Julkaistu 1.1.2018 blogissa http://skeptinenalkemisti.blogspot.fi/2018/01/marttyyreita-ja-murhamiehi...

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

Tämän blogin suosituimmat

Mainos

Netin kootut tarjoukset ja alennukset