OlliBackstrom

Kaksi Ruotsia

Katselin lauantaina Yle Fem -kanavalla näytettyä ohjelmaa Ruotsin murteiden maailma. Lauantaisessa jaksossa tutustuttiin Skoonen murteeseen, jota muualla Ruotsissa pidetään kaikkein rumimpana murteena, kiitos skoonelaisten ääntämien vahvojen diftongien. Ohjelma oli viihteellinen ja selvästikin kieli poskessa tehty, mutta se nosti esille myös hyviä huomioita ruotsalaisen kansallisvaltion historiallisesta olemuksesta.

 

Kiinnostavin ja provosoivin argumentti oli se, ettei raja Ruotsin ja Manner-Euroopan välillä kulje Kattegatin lahdessa vaan Smoolannin metsissä. Väite ei ole aivan tuulesta temmattu. Eteläruotsalaiset poikkeavat pohjoisista maanmiehistään muutoinkin kuin vain vahvojen diftongiensa ansiosta. Kuten ohjelmassa todettiin, kaikkein silmiinpistävin ero näkyy arkkitehtuurissa: Skoonessa, Bohuslänissä, Blekingessä ja Hallandissa näkyy mannereurooppalaisia ristikkotaloja, kun taas pohjoisessa suositaan meille suomalaisillekin tyypillisiä punamultamökkejä.

 

Punamultamökit ja ristikkorakenteet kertovat omalta osaltaan kahdesta erillisestä kulttuuripiiristä saman kansallisvaltion sisällä. Jo ensimmäinen ruotsalaisia käsitellyt kirjallinen lähde, roomalaisen historioitsija Tacituksen teos Germania vuodelta 99, osasi mainita, että rautakautista Ruotsia asuttivat kaksi erillistä kansakuntaa, etelän gotones (götalaiset) ja pohjoisen suiones (svealaiset). Viikinkiajalla modernin Ruotsin alue oli jakaantunut neljään erilliseen valtakuntaan. Eteläisin Ruotsi oli osa Tanskan kuningaskunnan ydinaluetta, ja pohjoisempi “Tynkäruotsi” oli jakaantunut Götanmaan, Gotlannin ja Sveanmaan valtakuntiin. Kristillistymisen ja sen kiihdyttämän valtionkehityksen myötä Smoolannin pohjoispuolinen Ruotsi yhdistyi osaksi Upsalan kuninkaiden hallitsemaa svealaista valtakuntaa, mutta Skoone, Bohuslän, Blekinge ja Halland pysyivät yhä osana Tanskaa. Keskiajalla Tanska, Ruotsi ja Norja yhdistyivät Kalmarin unionissa konglomeraattivaltioksi, mutta kyse oli lopulta vain etäisestä personaaliunionista, joka ei lainkaan lähentänyt Etelä- ja Pohjois-Ruotsin kulttuuripiirejä toisiinsa.

 

1500-luvulla Tanska ja Ruotsi ryhtyivät kilpailemaan toisiaan vastaan Itämeren alueen ylivallasta (Dominium Maris Balticum), ja Tanskan hallitsemasta Etelä-Ruotsista tuli näyttämö alati toistuville, verisille sodille. Pohjoismaiden seitsenvuotinen sota (1563–1570), Kalmarin sota (1611–1613), Torstenssonin sota (1643–1645), toinen Pohjan sota (1655–1661) ja Skoonen sota (1675–1679) olivat traumaattisia kokemuksia Skoonen ja Smoolannin asukeille, jotka kerta toisensa jälkeen löysivät itsensä valloittavien armeijoiden tieltä. Usein sodat taantuivat veriseksi sissisodankäynniksi, jossa paikalliset talonpoikaississit eli snapphanarit hyökkäsivät väijyksistä sotilaiden kimppuun ja jossa sotilaat vastaavasti kostivat talonpoikien iskut polttamalla kyliä ja maatiloja ja surmaamalla vangiksi otettuja talonpoikia.

 

Skoone, Blekinge, Bohuslän ja Halland siirtyivät Ruotsille vuonna 1658 solmitussa Roskilden rauhassa. Kun monet skoonelaiset talonpojat olivat Skoonen sodassa liittyneet hyökkäävien tanskalaisten puolelle, päätettiin Tukholmassa ryhtyä eteläisten alueiden määrätietoiseen ruotsalaistamiseen. Etelään tuotettiin ruotsalainen laki, keskiaikaista perua ollut kuningas Maunun maankaari, ja paikallisten kirkkojen seremoniat ja saarnat ruotsalaistettiin. Vain verrattain harva skoonelainen talonpoika osasi lukea 1600-luvun puolivälissä, ja lukutaidon levittäminen osoittautui kaikkein tehokkaimmaksi tavaksi juurruttaa etelään ruotsalainen kirjakieli. Lain, kirjakielen ja kirkkojärjestyksen myötä Tanskalta valloitetuille alueille tuotettiin myös ruotsalainen hallitusmuoto. Ruotsalainen hallintotapa oli skoonelaisten talonpoikien kannalta dramaattinen ja positiivinen muutos, sillä toisin kuin Tanskassa, missä talonpojat olivat alistetussa asemassa ja usein kartanoiden suoranaisessa holhouksessa, Ruotsissa talonpojat muodostivat oman valtiosäätynsä, jolla oli oikeus edustukseen valtiopäivillä. Tanskalaisuus lakkasi näin ollen olemasta houkutteleva poliittinen viitekehys, ja kun tanskalaiset vuonna 1709 uudestaan hyökkäsivät eteläisen Ruotsin maaperälle, vain ani harva paikallinen talonpoika tarttui aseisiin entisiä maanmiehiään auttaakseen.

 

Diftongit ja ristikkorakenteet ovat esimerkkejä strukturalistisista longue durée -ilmiöistä, joihin lyhyen jakson l’histoire événementielle (kuten rajojen siirtymiset tai kansallistamispolitiikat) ei ole onnistunut sanottavimmin vaikuttamaan. Vastaavanlaista strukturalismiin pohjautuvaa jaottelua voi soveltaa myös Suomeen, niin kuin emeritusprofessori Matti Klinge on jo ehtinytkin tehdä teoksessaan Kaksi Suomea (1982). Klingen argumentointia vapaasti seuraillen voidaan sanoa, että Suomen sisäinen raja kulkee kaakkois-luoteissuunnassa ja jakaa Suomen Ruotsiin ja Baltiaan suuntautuneeseen rannikkoon sekä sisämaahan, jonka historiallinen viitekehys on ollut Venäjä ja sen edustama bysanttilais-ortodoksinen kulttuuripiiri. Kuten Ruotsissa, myös Suomessa kulttuuripiirien erot näkyvät, kuuluvat ja maistuvat rakennusperinteissä, paikallismurteissa ja maakuntaruuissa.

                     

 

Julkaistu 10.9.2018 blogissa http://skeptinenalkemisti.blogspot.com/2018/09/kaksi-ruotsia.html

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

NäytäPiilota kommentit (3 kommenttia)

Käyttäjän OlliBackstrom kuva
Olli Bäckström

Tämä kirjoitus on jo kuuden vuoden takaa; televisiosta tuli silloin aikoinaan näitä kiinnostavia Yle Femman asiaohjelmia. Ruotsinkielisen tv-tarjonnan kaventuminen ei sittemmin lisännyt televisionkatseluani, päinvastoin se väheni.

Käyttäjän kaunaherra kuva
Tuure Piittinen

Olen nuorena asunut kolmisen vuotta Skoonessa ja lyhyemmän aikaa Smoolannin eteläosassa. Siltä osin erot rakennuskulttuurissa ja laajat skoonelaiset peltomaisemat tuulimyllyineen ovat tuttuja. Toisaalta kasvillisuus on hyvin rehevää, ja yksi ihmetyksen aiheista pohjoisen miehelle olivat kymmenmetriset katajat ja villinä kasvavat omenat, monen muun asian ohella.

Skoonen murre on tosiaan omanlaisensa, eikä se minuun juuri tarttunut koska perusoppina oli ollut rikssvenska. Siellä on myös aivan omanlaistaan sanavarastoa, jossa olisi riittänyt oppimista ties kuinka pitkään. Skottkärra on rulleböre, noin esimerkkinä.

Åkesson on muuten tavallinen sukunimi Skoonessa. Opiskelukaverini löysi Klippanista yhden naispuolisen Åkessonin jonka kanssa on elänyt yhdessä jo lähes viisi vuosikymmentä. Minä en siellä vastaavaan törmännyt ja muutin takaisin Suomeen :)

Käyttäjän jgagarin56 kuva
Juha Kuikka

Asuin Skånessa viittisen vuotta 90-luvulla. Kävi ilmi, että heillä on siellä voimakas oma identifikaatio ja hvyin suuri osa maaseudun väestöstä olisi mieluummin liittynyt osaksi Tanskaa. Helsingborgin Stortorgetilla seisoo Kustaa Adolfin patsas, mutta se ei suinkaan ole paikallisten suosiossa. Mielletään valloittajaksi.

Skånelaiset ovat ruotsalaisina myös poikkeavia luonteeltaan. Siellä ei ole lainkaan tukholmalaista nenän varttaan pitkin katsovaa ylemmyydentuntoa, vaan ihmiset ovat hyvin joviaaleja ja aidosti huumorintajuisia.

Kirjoittajan suosituimmat Puheenvuoro-palvelussa